Mummola

Siinä talossa oli aina kylmä, oli sitten kesä tai talvi. Väitti hän lämmittävänsä sitä ja kyllähän pannuhuoneesta kuului lämpöasteiden ääni, mutten minä sitä koskaan iholla asti tuntenut. Kaikki tuntui niin nurinkuriselta juuri sen seikan takia, että sisätilojen lämpö tuntui karanneen ulos. Ulkona aurinko halasi tiukasti ja talviaikaankin se värjäsi valoa poskille. Sellaista valoa, jonka värin löysi alueen omista postikorteista. Niissä mummeille ja kummeille tarkoitetuissa korteissa oli Provencen auringon keltaista valoa vasten mariininsinisiä laineita ja ikkunaluukkuja.



Jokaisen talon mukana näytti tulevan kaupanpäällisinä sen kodikkuus. Rähjäisimmätkin talot kutsuivat hymyillen sisään. Niiden postilaatikkoihin putoavien vaatekatalogien naiset olivat kurvikkaampia kuin meidän. Ne olivat etelän tavalla kauniita, mutta silti olin kuvitellut ranskattaret sirommiksi.



Kylmässä talossa oli paljon ikkunaluukkuja. Ei niitä tyypillisiä mariininsinisiä, mutta ikkunaluukut kuitenkin. Ikkunat olivat pohjoismaisiin ikkunoihin nähden joko suuremmat tai pienemmät. Kylmää taloa ympäröivät vuoret, joissa on paljon kielekkeitä ja koloja sekä satunnaista kasvustoa. Ne eivät silti ole missään nimessä mahtailevia vuoria, vaan ne kohoavat tasaisesti ylöspäin.

Niitä katsellessa tulee kovin helposti tunne, kuin itse ei aivan riittäisi.

Ja taas minä valun kellaria vaille pohjakerrokseen juomaan salaa kaadettua kolmatta lasia punaviiniä. Poltan liian monta tupakkaa leveällä ikkunalaudalla ja mietin samoja kasvoja kuin kaksi vuotta sitten. Vähemmän naiivi minä, joka valehtelee ettei muista ensisuudelmaansa.