tein löydöksiä vanhoista runovihoistani

Muistaisitko sä vielä vuosien jälkeenkin
Että minä silitin sut uneen iltaisin
Että mä rakastin sua enemmän
Kuin Jumala on koskaan rakastanut maailmaa

Sinä jäit juuri sille kohdalle jossa maailmat kohtasivat
Ja jäit katsomaan ohilipuvia päiviä taivaanrantaa vasten
Kuin et saisi niistä kiinni
Sataviisikymmentä purppurapurjeista laivaa

Sinussa oli monta syytä enemmän kuin minussa ikinä
Kaikessa siinä surrealistisuudessa, mitä minä olisin valmis nimittämään totuudeksi
Kirjoita se minulle, minä pyydän kauniisti

Loppujen lopuksi maailmat jättivät sinut keskelle muovimattoa
Josta oli liiankin helppo pyyhkiä pois
Jopa murheen likaisenharmaat jäljet

Välillä tunsin, että sinun mielesi oli lian liukastamassa maassa
Odottamassa löytäjää joka saisi myös pitää

Hän oli nainen korkeissa koroissa
se, jolla oli rakkautta tuntemattomilta miehiltä enemmän
kuin taivas olisi hennonnut antaa
Hamettakaan ei ollut säädyllisyyksien mukaan
savuava marlboro huolellisesti lakattujen kynsien välissä

Heihei
Hyvää matkaa

En nosta käsiä
En vilkuta sinulle

Mene pois ja hae Saksasta
Kultakiharainen tyttö,
Joka nauraa kun kutitat sen napaa

Joka nauraa

Heihei
Älä käänny enää takaisin
kasvosi ovat kuitenkin näkemisen arvoiset
enkä minä tosiaan ole sen arvoinen

We dance inside this tragedy

Joutilaana olo sekä pitkään nukkumiset ja syksy sai mulle taas perinteisen mietiskelykauden päälle. Ei - syysmasennusta en pode koskaan. Mä rakastan syksyä kaikin puolin ja mä en osaa kuin nauttia siitä.

Mä aloitin lomani Mannerheimin lastensuojeluliiton kokouksella ja illanvietolla toimistolla + jatkoilla. Jatkot oli oudoimmat missä mä olen koko elämäni aikana ollut. Yleensä bileissä ihmiset tuntuu vähintään tanssivan poikkeuksetta pöydillä. Tässä tapauksessa kuusi henkilöä vietti yön istumalla keittiönpöydän ääressä keskustelemassa syvällisiä. Kaikki aiheet käytiin sokrateksesta (josta mä en tosiaan osaa keskustella) toisten analysointiin.

Pelottavinta oli varmasti kierros, jossa jokainen sai kertoa avoimesti oman mielipiteensä ja analyysinsä kaikista pöydän ympärillä olijoista. Keskustelu kesti yhteensä varmaan 3 tuntia ja se oli jännittävää, pelottavaa ja vapauttavaa. Kaikkia aina kiinnostaa mitä muut ajattelevet (vaikkei kaikki sitä myönnäkään) ja kerrankin siitä puhuttiin. Varmasti pientä sensuuria tapahtui mutta suurimman osan sensuurista poisti alkoholi. Tässä tosin on tärkeää tehdä selväksi keskustelun henki, eli se on rakentavaa, ei tarkoituksella loukkaavaa. Jokainen on mukana omalla vastuullaan.

Nyt mä odottelen kipeänä sängyssä, että mä selviäisin mun flunssasta ensi maanantaihin mennessä. Silloin mä vihdoin ja viimein nousen koneeseen kohti Luxemburgia. Tätä mä olen odottanut kolmisen kuukautta ja nyt kun se on näin lähellä niin mä en osaa sisäistää lähtöä. Mutta pakko sanoa että edes kolmen päivän irtiotta kuulostaa parhaalta mahdolliselta, nyt ei nimittäin jaksaisi kestää ihmisiä ympärillä juuri ollenkaan.

Put your swords away, I'm already down
The higher we both climb
The further we fall

Now we're under looking up into the floor
And burn each other though we're dying for more
We're stuck on this dysfunction, we love it to our death
We celebrate destruction by lighting up this bed

You can take your love away
But don't you ever leave me alone
Burn the ghosts we've carried home

Annabelle

Märkä asfaltti kantaa bensiininkatkuista hajua makuuhuoneeseen ja hän istuu sekaisien lakanoidensa seassa aamuviiden karattua kellon viisareista. Enää 57 minuuttia ja 34 sekuntia herätyskellon korvia raastavaan piipitykseen, joka porautuu suoraan aivoihin. Hän oli oppinut pelkäämään herätyskelloaan. Odotus jatkuu. Odotus siitä, että sinä kävelisit sisään kantaen kahta voisarvea ja kahvia, jonka tuoksu tarttuu niin helposti nenään kiinni. Tähän mennessä ovi on pysynyt kiinni ja ainoat toivoa antavat askeleet kuuluivat sille onnettomalle miehelle yksi kerros ylöspäin.

Hän - tähän asti tunnettu nimellä Annabelle - oli muuttunut vain yhdeksi kasaksi särkeviä jäseniä liian monista levottomista öistä katse katossa. Hän pystyi muistamaan puukaton jokaisen uurteen ja kuvion, nimeämään sen jokaisen kaarteen tuossa puussa jonka sielu revittiin joskus sen lehdistä irti. Toisinaan hän nukahti uneen, jota ei voi edes kutsua uneksi ja heräsi taas tarkistamaan pulssistaan oliko todella elossa vai oliko hän luullut nukkuvansa ja todisti juuri omaa olemassa olemattomuuttaan. Toisinaan hän nousi auringon yrittäessä kutittaa kasvojen herkintä kohtaa, kun taas oli päiviä, jotka jäivät tyynylle lojumaan yhtä säälittävinä kuin ennenkin. Ei, hän ei ollut masentunut, eikä hän myöskään ollut sairas. Hän oli täynnä sanoinkuvaamatonta ikävää, sellaista, joka palaa takaisin pieninä palasina muistoja. Sateesta, joka kasteli teidät valkeina kesäyönä. Annabelle tarkasteli asiaa monelta kantilta ja totesi sen jopa järjettömäksi - miten sade voi jättää niin suuren muiston, sillä miltä kantilta asiaa katsookaan, ei voi väittää etteikö kesät olisi liiankin sateisia. Joten sinä palasit hänen mieleensä useammin kuin ikinä tiesit.

Tänä aamuna Annabelle huomasi aamun olevan hiljaisempi kuin aiemmin. Äänet olivat kadonneet kovin kauas ja se tuntui merkitsemättömällä tavalla epätodelliselta. Hän rekisteröi tiedon muistiinsa, keräsi lakanoita viereensä kuin ihmisvartaloksi ja nosti kätensä niiden ympärille. Hän olisi halunnut tuntea pehmeää ihoa karheiden lakanoiden sijaan tai omaansa, niin kosketusherkkää ihoa, joka hamusi pientä hipaisua. Ajatukset pyörivät pienessä, värivaloja tihkuvassa karusellissa tämän pään sisällä ja joku pieni lapsi huusi tämän päivän olevan juuri se päivä, kun Annabelle jaksaisi nousta. Annabelle punnitsi vaihtoehtoja ja otti tuon pyöreäposkisen lapsen sanoista vaarin, nousi, ja keitti kahvin pienelle keittiönpöydälle, jonka ääreen mahtuisi kaksikin istumaan. Hän oli jo pitkän aikaan ollut se, joka tuijottaa pöydän toista kahvikuppia, jossa on jo kylmäksi jäähtynyttä kahvia ja kasa menetettyjä mahdollisuuksia. Hän hymähti ja lisäsi mukiin maitoa ja yhden sokeripalan, jos se maistuisi sinulle niin paremmin. Mutta kahvi pysyy kupissa.

Varpaita palelee. Kylmiä väreitä kulkee pitkin kehoa, varpaista kaularankaan ja käsiä pitkin takaisin. Viisainta olisi jättää villasukat jalkaan ja ikkuna auki, mutta hän sulkee ikkunan ja hetken harkinnan jälkeen viskaa rikkinäiset villasukat tuolille. Hän ei keksinyt niistä hyötyäkään, joten miksi säästää haittapuolia kun ne eivät tee muuta kuin kiipeile syvemmälle sisään ja jätä jälkeensä onkaloita kuin omenakoverrin. Annabelle ei tosin ole ikinä pitänyt omenista.

she found chanel for her rage

Rikoin siis lupaukseni järkevästä postauksesta viime viikolle. Korvaan tämän esittelemällä mun uudet rakkauteni, eli silmälasit! Viiden elefantin kokoinen kiitos instrumentariumin kaksi yhden hinnalla -tarjoukselle, joka pelasti elämäni. Tähän mennessä en ole edes harkinnut piilolinssien hankkimista, vaikka mulla on ollut silmälasit jo reilu 1,5 vuotta. Mä vaan niin tykkään silmälaseista ja näytän alastomalta ilman niitä. Ja kun mulla on niin vähän vahvuuksia näissä, niin tarpeen tullen voin olla ilmankin jos tulee tarvetta.

Mutta tässä nämä mussukat on!
1. Mun Chanelit. Ette voi edes kuvitella miten kivalta sana "chanel" tuntuu kielen päällä. Luksusta luksusta :-------------)


+ mukana tuli söpö kotelo!


2. Mun Dieselit niiden 55DSL -mallistosta.



Tänään tajusin myös, että enää 17 päivää kun lähden Luxemburgiin edustamaan Suomea EU:n nuorten paneeliin. Mutta samalla tajusin, että mä en tiedä Luxemburgista YHTÄÄN MITÄÄN. Joten otin tavoitteeksi ottaa vähän selvää, mihin olen menossa kunhan saan koeviikon hoidettua alta. Eilen oli ensimmäinen koe, saksaa, valitettavasti. Kusin sen täydellisesti ja jännitän että meneekö edes läpi. Mun piti alkaa tsempata saksassa, en mä sitä ole kuin 5 vuotta jo tässä lukenutkin. Mutta iskä sanoi, että mulla on asenneongelma :-------------(

Okei - saksa on mun mielestä yksi rumimpia kieliä mitä tiedän. Se on niin järkyttävää sönkötystä. Mutta mä ihan tosissaan yritin onnistua sen kanssa. Toisaalta, jos mä en selviä lukion ensimmäisestä A-saksan kurssista ni en luultavasti tule lopuissakaan pärjäämään. Siihen taitaa jäädä mun saksanopiskelu.