Annabelle

Märkä asfaltti kantaa bensiininkatkuista hajua makuuhuoneeseen ja hän istuu sekaisien lakanoidensa seassa aamuviiden karattua kellon viisareista. Enää 57 minuuttia ja 34 sekuntia herätyskellon korvia raastavaan piipitykseen, joka porautuu suoraan aivoihin. Hän oli oppinut pelkäämään herätyskelloaan. Odotus jatkuu. Odotus siitä, että sinä kävelisit sisään kantaen kahta voisarvea ja kahvia, jonka tuoksu tarttuu niin helposti nenään kiinni. Tähän mennessä ovi on pysynyt kiinni ja ainoat toivoa antavat askeleet kuuluivat sille onnettomalle miehelle yksi kerros ylöspäin.

Hän - tähän asti tunnettu nimellä Annabelle - oli muuttunut vain yhdeksi kasaksi särkeviä jäseniä liian monista levottomista öistä katse katossa. Hän pystyi muistamaan puukaton jokaisen uurteen ja kuvion, nimeämään sen jokaisen kaarteen tuossa puussa jonka sielu revittiin joskus sen lehdistä irti. Toisinaan hän nukahti uneen, jota ei voi edes kutsua uneksi ja heräsi taas tarkistamaan pulssistaan oliko todella elossa vai oliko hän luullut nukkuvansa ja todisti juuri omaa olemassa olemattomuuttaan. Toisinaan hän nousi auringon yrittäessä kutittaa kasvojen herkintä kohtaa, kun taas oli päiviä, jotka jäivät tyynylle lojumaan yhtä säälittävinä kuin ennenkin. Ei, hän ei ollut masentunut, eikä hän myöskään ollut sairas. Hän oli täynnä sanoinkuvaamatonta ikävää, sellaista, joka palaa takaisin pieninä palasina muistoja. Sateesta, joka kasteli teidät valkeina kesäyönä. Annabelle tarkasteli asiaa monelta kantilta ja totesi sen jopa järjettömäksi - miten sade voi jättää niin suuren muiston, sillä miltä kantilta asiaa katsookaan, ei voi väittää etteikö kesät olisi liiankin sateisia. Joten sinä palasit hänen mieleensä useammin kuin ikinä tiesit.

Tänä aamuna Annabelle huomasi aamun olevan hiljaisempi kuin aiemmin. Äänet olivat kadonneet kovin kauas ja se tuntui merkitsemättömällä tavalla epätodelliselta. Hän rekisteröi tiedon muistiinsa, keräsi lakanoita viereensä kuin ihmisvartaloksi ja nosti kätensä niiden ympärille. Hän olisi halunnut tuntea pehmeää ihoa karheiden lakanoiden sijaan tai omaansa, niin kosketusherkkää ihoa, joka hamusi pientä hipaisua. Ajatukset pyörivät pienessä, värivaloja tihkuvassa karusellissa tämän pään sisällä ja joku pieni lapsi huusi tämän päivän olevan juuri se päivä, kun Annabelle jaksaisi nousta. Annabelle punnitsi vaihtoehtoja ja otti tuon pyöreäposkisen lapsen sanoista vaarin, nousi, ja keitti kahvin pienelle keittiönpöydälle, jonka ääreen mahtuisi kaksikin istumaan. Hän oli jo pitkän aikaan ollut se, joka tuijottaa pöydän toista kahvikuppia, jossa on jo kylmäksi jäähtynyttä kahvia ja kasa menetettyjä mahdollisuuksia. Hän hymähti ja lisäsi mukiin maitoa ja yhden sokeripalan, jos se maistuisi sinulle niin paremmin. Mutta kahvi pysyy kupissa.

Varpaita palelee. Kylmiä väreitä kulkee pitkin kehoa, varpaista kaularankaan ja käsiä pitkin takaisin. Viisainta olisi jättää villasukat jalkaan ja ikkuna auki, mutta hän sulkee ikkunan ja hetken harkinnan jälkeen viskaa rikkinäiset villasukat tuolille. Hän ei keksinyt niistä hyötyäkään, joten miksi säästää haittapuolia kun ne eivät tee muuta kuin kiipeile syvemmälle sisään ja jätä jälkeensä onkaloita kuin omenakoverrin. Annabelle ei tosin ole ikinä pitänyt omenista.