And I don't have to stay this way (seems like you knew that)

Ne kyselivät kuinka minun hymyni ylettyikään korviin asti. Ne kyselivät aamunkoitosta, hiusten tyvikasvusta, tulitikkuaskeista ja naurunappuloista. Minä en osannut vastata kysymyksistä yhteenkään, nyökyttelin vain kiivaasti sekä nauroin mielessäni heidän jokaisen omistamalle hämmennykselle.

Helpointa tässä on varmasti se, että olen siivonnut kaappini luurangoista. Olen imuroinut jokaisen nurkan, pyyhkinyt sen hämähäkin seiteistä ja kaikesta pölystä. Hyllyt ovat hieman sekaisin ja tavarat hujan hajan mutta puolet hauskuudesta onkin niiden penkomisessa. Minä voin avata ovet selälleen ja antaa sinun tutkia sisällön huoletta. Minä voin miettimättä liimata tarralappusia kaapin oviin ja kirjoittaa niihin kenestä näin unta (sinusta) sekä ketä minä kaipaan (sinua).



Minä voin lähteä ja tulla takaisin ilman että minut olisi millään tasolla velvoitettu siihen.

Kaikki puhuvat aina teoista sanojen sijaan, mutta minä en edelleenkään ymmärrä sanojen aliarvioimista. Sanat saavat minut suuttumaan, sanat saavat perhosten tekemään joukkorynnäkön vatsanpohjalleni. Se mies lauloi karhealla äänellä kuinka elämä olisi saatanan kaunista. Ja minä kirjoitan jostain mistä en olisi koskaan uskonut kirjoittavani.

Minä sain anteeksi enemmän kuin olisin edes ansainnut, etkä sinä pyytänyt takaisin vielä mitään.

I have nothing to hide anymore

and that should be a good thing, shouldn't it?

tap on my window, knock on my door

Avaan silmät jo ainakin kahdeksatta kertaa niiden sulkemisen jälkeen. Haukotuksia olen saanut aikaiseksi vähintään neljätoista ja pää painaa monta kiloa liikaa. Sängyssäni on kaksi peittoa, kolme normaalikokoista tyynyä sekä yksi jättimäinen tyyny. Minä hukuttaudun noiden pehmeiden kappaleiden välimaastoon ja yritän laskea lampaita, tasata hengitystä tai mitä tahansa uneen sitten vaaditaankaan. Minua hymyilyttää ja raivostuttaa samaan aikaan, kierrän peittoja tiukemmin ympärille kunnes ne ovat merimiessolmussa nilkoissani.

Tämä ei voi olla todellista, mutta epätoivo käy niin sietämättömäksi että minä kaivan matematiikankirjat esille saadakseni silmät painumaan kiinni

Menee tarkalleen 34 minuuttia ja minä makaan tässä taas. Minä harkitsen jo hyönteismyrkkyä tapattamaan joka ikisen pahaisen siipiveikon vatsanpohjassani. Heitän peitot syrjään, nostan jalat ylös ja kävelen hetken ilmassa. Niputan ajatukset yhteen ja heitän ne ikkunasta lumeen, aivotoiminta kuuluisi olla rangaistava teko öisin. Sakkojen pelossa olisi väkisin painettava off-nappulaa.

Kello ei voi olla noin paljon.

Minä hymyilen edelleen ja painan luomet yhdeksännen kerran alas. Edessäni leijuu hetken muutama ruskea hiuskiehkura sekä pari sinisiä silmiä. Käyn päässäni läpi keskustan kaikki kahvilat ja niiden hyvät sekä huonot puolet penkkien mukavuudesta pöydän pituuksiin. Café Javan mokkakahvi ei tosin ole läheskään niin hyvää kuin muualla.

Minä tosiaan tarvitsen off-nappulan.

i cannot forget

refuse to regret

i'm so glad i met you

and

take my breath away

make everyday worth of all the pain

that i've gone through

Minä tarvitsen ihmisen kirjoittamaan minulle laulun, vapaaehtoisia?

Now that she's back in the atmosphere
With drops of Jupiter in her hair
She acts like summer and walks like rain
Reminds me that there's time to change
Since the return from her stay on the moon
She listens like spring and she talks like June

Tell me did you sail across the sun
Did you make it to the Milky Way
to see the lights all faded
And that heaven is overrated

Tell me, did you fall for a shooting star
One without a permanent scar
And did you miss me while you were looking for yourself out there

Now that she's back from her soul vacation
Tracing her way through the constellation
She checks out Mozart while she does tae-bo
Reminds me that there's time to grow

Now that she's back in the atmosphere
I'm afraid that she might think of me as plain ol' Jane
Told a story about a man who is too afraid to fly
so he never did land

Tell me did the wind sweep you off your feet
Did you finally get the chance to dance along the light of day
And head beck to the Milky Way

And tell me, did Venus blow your mind
Was it everything you wanted to find
And did you miss me while you were looking for yourself out there

Can you imagine no love, pride, deep-fried chicken
Your best friend always sticking up for you even when I know you're wrong

Can you imagine no first dance,
freeze dried romance,
five-hour phone conversation
The best soy latte that you ever had

...and me

Train - Drops of Jupiter

"we're so burning in hell if there's a God", she said.

Minä en ole koskaan hallinnut tätä. Jokainen kerta luulen pystyväni tähän, mutta loppujen lopuksi käy aina ilmi etten pysty. Tämä päättyy aina siihen, että minä tuijotan kattoa aamuöisin ja kävelen pitkiä kävelylenkkejä uhmakkain askelin hymy silti tiukasti huulilla.

Minussa taitaa olla rikollisen vikaa
(taidan näet kaivata sinua enemmän kuin laki sallii)

her beauty was not her fault and it was not her only advantage

What happens in Pasila, stays in Pasila

Tosiasia on, että mitä tahansa ikinä tapahtuukaan missään maailman kolkassa, se ei koskaan jää sinne. Olipa kaikki suljettujen seinien sisällä tai ei, se piiloutuu mattojen alle, kiipeää seiniä pitkin karkuun, luikkii varjona ovesta. Ne piiloutuvat aina hetkeksi, jonka jälkeen ne raahaavat itsensä käsien varassa piiloistaan raskailla otteilla.

Mustelmani olivat muuttuneet vaaleankeltaisiksi, jossa oli aavistus vihreää. Ne kiersivät käsivarsiani niin, että näin vähintään yhden niistä jatkuvasti. Mulla oli edelleen tuulta hiuksissa ja hän ei edelleenkään osannut pitää suutansa kiinni oikeissa paikoissa. Sanoinkuvaamaton vahingonilo leviää minuun joka kerta kun hän näyttää noita kasvoja, joista paistaa läpi se tekaistu suru. Hän vain istuu kotona silittämässä noita surupukuja omiin hautajaisiinsa, joissa hän on kunniavieras - tietenkin. And nothing else matters, hän sanoi ja minä nauroin päin surukasvoja.

Tosiasia on se, että vaikka kuinka salaa koskettaa, niin jokainen pienikin kädenliike painautuu myös jonkun muun tärykalvoihin tai se kirjaillaan silmille. Kuinka hauskaa onkaan tehdä lupauksia salaisuuksista (oletko varma ettei verivala olisi tehokkaampi?), joita ei jakseta vaivautua pitämään enää loppupeleissä.

Ja silti ensimmäistä kertaa sinä ihan tosissaan puhuit minulle.

By now you should've somehow realize what you got to do

Minä en kestä vastasataneen lumen ääntä jalkojen alla. Se tuo minulle samanlaisen olotilan, kuin joku saa kynsistä, joita kuljetetaan pitkin liitutaulun pintaa. Lumessa itsessään ei ole sinänsä mitään vikaa, mutta minä rakastan aavistuksen verran enemmän sen alle piiloutunutta kevättä. Kevään voi jo puristaa kuivaksi sulaneesta lumesta ja ripustaa pyykkinarulle aurinkoon. Huhtikuun aurinko kun on maltillisempi kuin heinäkuun. Keskikesä on julmaa iholle, jonka tulisi kestää vielä vuosia eteenpäin. Vasta kun syksy maalaa takapihan punakeltaiseksi, osaan olla tosissaan onnellinen.



Nyt kiristellessäni hampaitani pakkasilmassa lumen sataessa olkapäille, en voi ymmärtää miten sinä katsot minua silmiin etkä näe mitä tässä tapahtuu. Minä lähetän käytökselläni hätämerkkejä, kirjoitan maahan S.O.S. talonkokoisin kirjaimin ja huudan korvasi juuressa ja sinä vain hymyilet takaisin. Teen kaikkeni, mutta en sano mitään. Etkä sinä uskalla kysyä.

Minä tunsin itseni onnellisemmaksi auringon paistaessa silmiin auton huurteisen ikkunan läpi kaiken sen harkitsemattomuuden jälkeen kuin täällä, missä sinä suljet silmäsi ja peität korvasi. Minä lauloin Wonderwallia ääneti ja taputtelin polvia sekä hymyilin en-kenellekään, kun sinä et edes tiedä missä olen. Lumi kiersi peltoja ja se peitteli kuusenoksat. Siniset silmät taustapeilissä saivat minut hymyilemään ja käänsin katseeni taas ikkunaan. En uhrannut ajatustakaan sinulle. Minä lauloin Wonderwallia ääneti. I don't believe that anybody feels the way I do about you now.



Minä nauran. Minä nauran kovemmin kuin koskaan, ymmärtämättömyydestäkin ehkä. Lähinnä kuitenkin siitä, että olen muuttunut sellaiseksi, että saan jopa itseni pelkäämään. Hauskinta on varmasti, etten minä osaa edes kokea minkäänlaista syyllisyydentunnetta. Minä nauran itsekseni ja ajatukseni harhailevat lumienkeleihin, tikapuuportaisiin ullakolle, siihen tosiasiaan että lämpö nousee ylöspäin, kirjapainoihin, kynttilänjalkoihin sekä tosi-tv:n naurettavuuteen. Minä havahdun. Sinä sanoit.

Mitä sanoitkaan?

Mummola

Siinä talossa oli aina kylmä, oli sitten kesä tai talvi. Väitti hän lämmittävänsä sitä ja kyllähän pannuhuoneesta kuului lämpöasteiden ääni, mutten minä sitä koskaan iholla asti tuntenut. Kaikki tuntui niin nurinkuriselta juuri sen seikan takia, että sisätilojen lämpö tuntui karanneen ulos. Ulkona aurinko halasi tiukasti ja talviaikaankin se värjäsi valoa poskille. Sellaista valoa, jonka värin löysi alueen omista postikorteista. Niissä mummeille ja kummeille tarkoitetuissa korteissa oli Provencen auringon keltaista valoa vasten mariininsinisiä laineita ja ikkunaluukkuja.



Jokaisen talon mukana näytti tulevan kaupanpäällisinä sen kodikkuus. Rähjäisimmätkin talot kutsuivat hymyillen sisään. Niiden postilaatikkoihin putoavien vaatekatalogien naiset olivat kurvikkaampia kuin meidän. Ne olivat etelän tavalla kauniita, mutta silti olin kuvitellut ranskattaret sirommiksi.



Kylmässä talossa oli paljon ikkunaluukkuja. Ei niitä tyypillisiä mariininsinisiä, mutta ikkunaluukut kuitenkin. Ikkunat olivat pohjoismaisiin ikkunoihin nähden joko suuremmat tai pienemmät. Kylmää taloa ympäröivät vuoret, joissa on paljon kielekkeitä ja koloja sekä satunnaista kasvustoa. Ne eivät silti ole missään nimessä mahtailevia vuoria, vaan ne kohoavat tasaisesti ylöspäin.

Niitä katsellessa tulee kovin helposti tunne, kuin itse ei aivan riittäisi.

Ja taas minä valun kellaria vaille pohjakerrokseen juomaan salaa kaadettua kolmatta lasia punaviiniä. Poltan liian monta tupakkaa leveällä ikkunalaudalla ja mietin samoja kasvoja kuin kaksi vuotta sitten. Vähemmän naiivi minä, joka valehtelee ettei muista ensisuudelmaansa.