Ne kyselivät kuinka minun hymyni ylettyikään korviin asti. Ne kyselivät aamunkoitosta, hiusten tyvikasvusta, tulitikkuaskeista ja naurunappuloista. Minä en osannut vastata kysymyksistä yhteenkään, nyökyttelin vain kiivaasti sekä nauroin mielessäni heidän jokaisen omistamalle hämmennykselle.
Helpointa tässä on varmasti se, että olen siivonnut kaappini luurangoista. Olen imuroinut jokaisen nurkan, pyyhkinyt sen hämähäkin seiteistä ja kaikesta pölystä. Hyllyt ovat hieman sekaisin ja tavarat hujan hajan mutta puolet hauskuudesta onkin niiden penkomisessa. Minä voin avata ovet selälleen ja antaa sinun tutkia sisällön huoletta. Minä voin miettimättä liimata tarralappusia kaapin oviin ja kirjoittaa niihin kenestä näin unta (sinusta) sekä ketä minä kaipaan (sinua).
Minä voin lähteä ja tulla takaisin ilman että minut olisi millään tasolla velvoitettu siihen.
Kaikki puhuvat aina teoista sanojen sijaan, mutta minä en edelleenkään ymmärrä sanojen aliarvioimista. Sanat saavat minut suuttumaan, sanat saavat perhosten tekemään joukkorynnäkön vatsanpohjalleni. Se mies lauloi karhealla äänellä kuinka elämä olisi saatanan kaunista. Ja minä kirjoitan jostain mistä en olisi koskaan uskonut kirjoittavani.
Minä sain anteeksi enemmän kuin olisin edes ansainnut, etkä sinä pyytänyt takaisin vielä mitään.
I have nothing to hide anymore
and that should be a good thing, shouldn't it?
No comments:
Post a Comment