Pieni tyttö seisoo pitkähkön miehen vierellä hymyillen, siirtää levottomina heittelehtiviä kiharoita tuulen vierittäessä ne kasvoille. Hän hyppelehtii junalaiturilla hihitellen ja vilkutellen jollekin junassa istuvalle. Olen varma, että noista kukin koristelluista kengistä kuuluu napsahteleva ääni, joka odottaa.
Juna liikahtaa.
Tasainen kiihtyvyys saa alkunsa kun sen ulkopuolinen voima kitkan vastustamana painaa rautakasan liikkeelle. Tapahtumaketjun aikana kiitän jotain suurempaa voimaa, etten kuule junan ulkopuolisia ääniä, kurkkua kuristaa. Tämä henkinen kivitys saa alkunsa. Tyttö ottaa aavistuksen etumatkaa ja juoksee junalaiturin reunaa pitkin huiskuttaen vasenta kättään vimmatusti. Hymy loistaa ja silmät kipuavat matkustajan luokse. Junan vauhti nopeutuu edelleen, pikkuruisen kasvojen ilme kokee muutosta. Juoksussa näkyy epätoivo, hymy haalistuu ja silmien lävitse puskee ikävä. Jalat tikkaavat kivistä tietä kiinni, mutta niin kuin me kaikki tiedämme, aika ei odota. Raiteet nielaisevat junan kuin kärsimättömän joen virtaukseen.
Askeleet pysähtyvät ja pienet kyynelkanavat aukeavat.
Ja sinä vain toteat;
"Sen takia pitää aina kävellä ennen kuin juna lipuu pois.
Muuten joutuu katsomaan kun joku oikeasti lähtee"
No comments:
Post a Comment